S a d e m e t s ä - R a i n f o r e s t

Etusivu Vesikasvit Vesieläimet
Nuolimyrkkysammakot Ötökät Taustakuvat

Vesieläimet

Kotilot

[ Omenakotilot - Apple Snails - Ampullariidae ]

"Seepraomenakotilo" - Zebra Apple Snail - Asolene spixi

"Paratiisikotilo" - Giant Ramshorn Snail - Marisa cornuarietis

Omenakotilo - (Channeled) Apple Snail - Pomacea diffusa

[ Leväkotilot - Neritidae ]

"Antennikotilo" - Porcupine Snail - Clithon sp. (diadema) souleyetana

Clithon sp.

"Tiikerikotilo"/"Seepraleväkotilo" - Zebra Nerite - Neritina natalensis

Abalone Snail - Septaria porcellana

Leväkotilo - River Nerite - Theodoxus fluviatilis

"Oliivileväkotilo" - Olive Nerite - Vittina usnea

[ Vesikeuhkokotilot - Basommatophora ]

Huppukotilo - Freshwater Limpet - Acroloxus lacustris

Kehäkotilolaji - Ramshorn Snail - Gyraulus sp.

Muunnoslimakotilo - Common Pond Snail - Lymnaea peregra

Touhukotilo - Bladder Snail - Physa fontinalis

Isokiekkokotilo - Great Ramshorn Snail - Planorbarius corneus

Kiekkokotilolaji - Ramshorn Snail - Planorbella sp.

[Muut kotilot ja simpukat ]

Järvisimpukkalaji - Anodonta sp.

Kierteissarvikotilo - Malaysian Trumpet Snail - Melanoides tuberculata

"Mini Mystery Snail"

Pachymelania byronensis

Tarebia sp.?

Suokotilolaji - River Snail - Viviparus viviparus

[ Omenakotilot - Ampullariidae ]

Asolene spixi

"Seepraomenakotilo" - Zebra Apple Snail - Asolene spixi
Heimo: Ampullariidae - Omenakotilot
Levinneisyys: Brasilia
2 - 3 cm

Seepraomenakotilo on aivan äärettömän kaunis, pieni ja sulokas omenakotiloitten heimoon kuuluva laji. Poikasille näyttää maistuvan myös kasvillisuus, mutta aikuiset rauhoittuvat, eivätkä enää tee tuhojaan akvaariokasvien keskuudessa. Kannattaa kuitenkin tarjota reippaasti kasvisruokaa, että mahdolliset vahingot estetään jo ennalta ("Hups, hitsi kun osuin hutia. Piti syödä tuo piilevä tuosta poimupatsulin lehden pinnalta, mutta osuikin koko poimupatsuli suuhun. Anteeksi, omistaja. *hihi* *tsihihihi*).

Seepraomenakotilo munii pinnan alle hyytelön suojissa olevia munaryhmiä, samalla tavoin kuin paratiisikotilo (Marisa cornuarietis), lajit voivat myös risteytyä ja tämän vuoksi ei ole suositeltavaa pitää näitä samassa altaassa. Ristetymäjälkikasvu on sairaalloista ja aika ruman näköistä.

Positiivista on ehdottomasti se, että seepraomenakotilot eivät normaalisti kiipeile altaasta ulos, toisin kuin omenakotilot. Eipä niillä sinne olekaan mitään asiaa kun munimisetkin hoidetaan pinnan alla. Hengittäminen tapahtuu samoin kuin omenakotilolla ja paratiisikotilolla (enemmän siitä omenakotilon kohdalla), seepraomenakotilon hengitysputki on lyhyt kuten paratiisikotilolla ja sen täytyykin nousta aika lähelle pintaa saadakseen uutta ilmaan.

- alkuun -



Marisa cornuarietis

Paratiisikotilo - Giant Ramshorn Snail - Marisa cornuarietis
Heimo: Ampullariidae - Omenakotilot
Levinneisyys: Etelä-Amerikka
4 - 5 cm

Näitä kotiloita löytää aina välillä akvaarioliikkeitten myyntialtaista ja niitä myydään yleensä omenakotiloina, postitorvikotiloina tai sitten jollain kummallisella nimellä, toivottavasti jatkossa yleisemmin oikealla nimellään (paratiisikotilo ei ole vielä virallinen suomenkielinen nimi, mutta minulle riittää, että nimen on antanut Markku Varjo). Paratiisikotilot kuuluvat omenakotiloitten sukuun, vaikka näyttävätkin kiekkokotiloilta. Myynnissä olevat paratiisikotilot ovat yleensä joko kokonaan kellertäviä tai sitten ruskearaidallisia. Ulkomailta löytyy myös violetteja, mutta niitä ei täällä kotomaassa ole.

Lisääntyvät helposti, ovat nättejä ja syövät kalanruoan, kuolleitten kasvinosien, raatojen ja myös mahdollisesti elävien kotiloitten lisäksi myös terveitä kasveja. Paljon muuta niistä ei tarvitsekaan tietää, hoito on samanlainen kuin omenakotiloilla. Paitsi että nämä munivat veden alle toisin kuin Pomacea-suvun omenakotilot, eli niitä on helppo kasvattaa. Mätimunamöykyt ovat samankaltaiset kuin limakotiloilla, läpinäkyvän hyytelön sisällä, isompia vain ja vaaleita.

Paratiisikotiloita ei kannata laittaa samaan altaaseen "seepraomenakotiloitten" (Asolene spixi) kanssa, sillä ne voivat risteytyä. Jälkikasvu ei näytä kovin kauniilta ja niillä on ilmeisesti paljon terveysongelmia.

- alkuun -



Pomacea diffusa

Omenakotilo - (Channeled) Apple Snail - Pomacea diffusa
Heimo: Ampullariidae - Omenakotilot
Levinneisyys: Etelä-Amerikka ja Pohjois-Amerikan eteläosa
n. 4 - 6 cm

Yleisin liikkeistä löytyvä omenakotilolaji (pallokotiloksikin joskus erheellisesti sanotaan) on Pomacea diffusa (ent. bridgesii), josta löytyy värimuotoja jokaiseen makuun, blondista sinertävän kautta raidalliseen. Se ei syö eläviä kasveja vaan levää, kuolleita kasvinosia (joskus, hyvin harvoin, myös niitä hennoimpia kasveja ja nuoria lehtiä) ja kalanruokaa. Omenakotiloa kannattaa ruokkia, eikä vain olettaa että se löytää ruokaa akvaariosta. Ruoaksi kelpaavat uppoavaksi kiehautettu nokkonen, huuhdellut tölkitetyt vihreät pavut, kesäkurpitsa yms. kalanruoan lisäksi (omenakotilot osaavat kyllä myös syödä kelluvaa ruokaa, kannattaa kokeilla). Myös pieni pala kalojen valkoisesta lomaruoasta on kotiloille hyväksi, siinä kun on ruokahippusten lisäksi kalkkia. Itse teen kotiloilleni ja muille vesiotuksilleni katkarapulastuja, joihin olen käyttänyt kaikkea terveellistä ja herkullista.

Jos taas satut saamaan jonkin muun Pomacea-lajin edustajan, niin ruokkiminen on sitäkin tärkeämpää. Ne nimittäin eivät piittaa, onko kasvi kuollut vai elävä, molemmat ovat ruokaa. Ongelmana on tietenkin lajien tunnistaminen, kaikki omenakotilolajit ovat hyvin muuntelevia kuoren kuvioinnissa ja väreissä, joten siitä ei voi päätellä mitään, ellei sitten kotilo ole sininen, violetti, vaaleanpunainen tai norsunluun värinen, jolloin kyseessä on (vielä tällä hetkellä) varmasti P. diffusa. Kuoren muoto kuitenkin auttaa tunnistamisessa, ja omenakotiloista kaiken kertovilta sivuilta, www.applesnail.net, löytyy tunnistusohjeet.

Omenakotilot kuuluvat etukiduskotiloihin (Prosobranchia) - niillä on operculum, eli kansi, niissä on koiraita ja naaraita ja niillä on sydämen etupuolella kidukset. Mutta niillä on kiduksien lisäksi myös alkeelliset keuhkot. Keuhkon virkaa toimittaa vaippaontelo, jonka verisuonikkaan seinämän kautta happi imeytyy vereen. Eli juuri kuten vesikeuhkokotiloilla, mutta koska tällä poikkeavalla etukiduskotilolla on myös kidukset, niin niitten ei tarvitse nousta pintaan hengittämään kovinkaan usein. Näppärää, sanon minä.

Luonnossa pintaan hengittämään nousu on vaarallista, sillä petoeläimet voivat huomata kotiloressukan joka yrittää vain hengittää mutta päätyykin sitten päivälliseksi. Nimittäin muutkin kuin ranskalaiset pitävät kotiloista. Omenakotilot ovatkin kehittäneet omintakeisen snorkkelin, eli hengitysputken (sifonin), jonka ne työntävät pinnalle pysyen itse vähän syvemmällä. Omenakotiloilla on pitkät tuntosarvet ja ulkoneva pää ja kaiken lisäksi vielä se hengitysputki ja ne kaikki ovat kivasti liikkuvia ja siksi erinomaisia näykkimiskohteita kaloille. Joten omenakotiloitten seuralaiset kannattaa valita tarkoin. Ilman päätään omenakotilon on aika vaikea syödä.

Omenakotilot ovat hyvin herkkiä happamalle vedelle, niitten kuoret reagoivat nopeiten kaikista akvaarioittemme kotiloista. Raidoittunut (raidat ovat vaaleita/valkoisia ja voivat olla hyvinkin syviä uria) omenakotilo ei ole kovin harvinainen näky akvaristien altaissa. Omenakotiloaltaan veden kovuuden tulisi olla ainakin 4 - 5 paikkeilla, mieluiten paljonkin yli ja pH:n olla ainakin 7, ettei syöpymistä tapahdu ja kotiloille on tarjolla riittävästi kuoren rakennusaineita.

Omenakotiloitten lisääntymispuuhat ovat mielenkiintoisia. Ensinnäkin omenakotiloissa on koiraita ja naaraita eli ne eivät ole kaksineuvoisia. Tuolta edellä mainitulta omenakotilosivulta löytyy hyvinkin tarkat kuvaukset myös näitten lisääntymisestä ja sukupuolieroista, joten kerron vain pääpiirteittäin. Kuten esimerkiksi synnyttävät hammaskarpit, voi myös omenakotilonaaras säilöä koiraan spermaa hyvinkin kauan, joten se voi munia hedelmöittyneitä munia ihan yksinäänkin pitkän aikaa. Omenakotilot munivat vaaleanpunaiset/persikanväriset munansa vedenpinnan yläpuolelle, veden alla poikaset hukkuisivat.

Joten jos haluat jälkikasvua, niin jätä kansilasin ja vedenpinnan väliin ainakin omenakotilon kokoinen ilmatila. Kotilot kutevat öisin ja mätimunat ovat vaaleanpunaisia, vihreitä, oransseja tai jotain ihan muuta riippuen lajista, Pomacea diffusan munat ovat vaaleanpunertavia. Munat lasketaan isoksi ryppääksi js ne pitää pitää pinnan yläpuolella. Muutaman viikon kuluttua poikaset kuoriutuvat ja kaipaavat ruokaa, eli levää, kuolleita kasvinosia, uppoavaa kalanruokaa ja pehmeää nokkosta, vihreitä papuja.

Koska omenakotilot (varsinkin naaraat) kiipeilevät vedestä ulos, ovat kansilasit ihan kiva asia niitten altaassa. Kotilo ei kuole vaikka jäisikin muutamaksi päiväksi vedestä pois. Niillä on kansi, jonka voivat sulkea ja oleilla kuorensa sisällä, mutta isoina ötökköinä ne voivat satuttaa itsensä pahasti tippuessaan korkealta. Kotilon haljennutta kuorta on vähän vaikea alkaa korjailemaan, siihen ei auta purukumi. Hyvällä onnella kotilon kuoren etuosasta lohkeaa vain pala ja se saa korjattua kuorensa itse, mutta saattaa olla, että vahinkoa tulee niin laajalti, että mitään ei ole tehtävissä.

Toinen vaara piileekin sitten pinnan alla. Kuten sanottu, jotkin kalat pitävät kotiloita herkkuruokana, esimerkiksi nuoliaiset ja pallokalat. Näitten seuraan ei kannata lemmikkikotiloita laittaa. Toinen vaara onkin sitten tehokas sisäsuodatin tai kiertovesipumppu, jossa on turhan harva imuritilä. Kotilon jalka, tuntosarvet tai jopa pää voi imeytyä ritilän väliköstä ja jos imu on tarpeeksi voimakas, ei kotilo pääse irti, vaan kuolee. Kannattaakin tutkailla, että pitääkö imuritilää suojata jotenkin (esimerkiksi suodatinmattopalalla), vai onko suodatin turvallinen jo muuten.

Ja tästä pääsemmekin kuolleisiin omenakotiloihin. Ne ovat ensinnäkin siis isoja, joten kuolleet otukset kannattaa siirtää välittömästi pois akvaariosta, ettei mädäntyvä raato tapa kaikkia muitakin asukkaita. Toisekseen, kannattaa tarkistaa, että kuollut omenakotilosi on oikeasti kuollut. Näitten lempipuuhiin kun kuuluu pinnalla/pohjalla/jossain lilluminen kuori kiinni pitkiäkin aikoja, omenakotilot nimittäin ymmärtävät talviunien autuuden. Mutta jos omenakotilosi on esimerkiksi ulkona kuorestaan, se on varmasti kuollut. Hyvä tarkistus on myös tökätä kansi auki tai raollaan olevaa kotiloa. Jos se ei vedä kantta kiinni, niin kotilo on todennäköisesti kuollut. Ja totta puhuen, kerran kuolleen omenakotilon aromia haisteltua ei sitä unohda ja tunnistaa jatkossakin varmasti kuolleet.

- alkuun -



[ Leväkotilot - Neritidae ]

Clithon sp. (diadema) souleyetana

"Antennikotilo" - Clithon sp. (diadema) souleyetana
Heimo: Neritidae - Leväkotilot
1 - 2 cm

Kuten "seepraleväkotilo"/"tiikerikotilo" (Neritina natalensis), ei "antennikotilokaan" ole täysi makeavetinen kotilo, vaan elelee enemmän murto- ja merivedessä. Itse asiassa antennikotilo ei taida kotoseudullaan makeaa vettä olla nähnytkään, mutta lähteet väittävät sen sopeutuvan myös makeaan veteen. Suosittelisin kuitenkin, että näitä erikoisempia murto- ja merivetisiä pidettäisiin omassa altaassa, johon luotaisiin murtovetiset olot. Makeassa vedessä ne eivät pysty lisääntymään.

- alkuun -



Clithon sp.

Clithon sp.
Heimo: Neritidae - Leväkotilot
1 - 2 cm

Kaunis, punamusta kotilo. Samat sanat kuin edelliselle lajille, ei oikeasti kuuluisi makeaan veteen.

- alkuun -



Neritina natalensis

"Tiikerikotilo"/"Seepraleväkotilo" - Zebra Nerite - Neritina natalensis
Heimo: Neritidae - Leväkotilot
Levinneisyys: Etelä-Afrikka
n. 2 - 3 cm

Tämä otus löytyy liikkeistä mmm. nimellä seeprakotilo, itse nimesin otuksen sukunsa huomioiden seepraleväkotiloksi, mutta Akvaristi-lehdessä tämän kotilon nimenä on tiikerikotilo, on kuitenkin olemassa toinenkin tiikerikotilo, akaattikotiloihin kuuluva maakotilo tieteelliseltä nimeltään Achatina achatina. En nyt oikein tiedä miksi tätä kotiloa sitten suomeksi kutsuisi. Kutsun nyt ainakin väliaikaisesti sitten tiikerikotiloksi, mutta tieteellistä nimeä, Neritina natalensis on sitten hyvä käyttää suomenkielisen nimen lisäksi tästä puhuttaessa, ettei tule väärinymmärryksiä.

Monet tämän kotilon sukulaisista elelevät suolavesissä, mutta sitten löytyy näitä makeissa ja murtovesissä eleleviä. Neritina natalensis on kuulemma sekä makeavetinen että murtovetinen ja täten pärjää makeassa vedessä. Mutta koska lisääntyminen vaatii murtovettä, suositteisin näitten pitämistä murtovedessä. Tiikerikotilo on melkoisen komea otus omalaatuisella tavallaan. Minulle niistä tulee mieleen suklaakonvehdit tai sitten tuulihatut. Leväkotilot ovat poikkeavan näköisiä ja värisiä. Osa lajeista on suorastaan räikeitä, joillakin on kuoressaan sarvia ja kaikkea omituista. Kaikki tiikerikotilon näköiset kotilot tuskin ovat samaa lajia, mutta samat hoito-ohjeet yleensä pätevät ja tällä hetkellä lajeja lienee mahdoton tunnistaa.

Suomesta löytyy tiikerikotilon sukulainen, leväkotilo, eli Theodoxus fluviatilis. Sitä löytää melko helposti murtovedestä rannikoilta. Leväkotilot kuuluvat etukiduskotiloihin (Prosobranchia) toisin kuin muut kotoiset altaittemme asukit, jotka taas ovat keuhkokotiloita (Pulmonata) ja tarkemmin vesikeuhkokotiloita (Basommatophora). Tiikerikotilon ei tarvitse kuitenkaan tuntea itseään orvoksi, sillä omenakotilot (Pomaceae) ovat myös etukiduskotiloita. Tiikerikotilot eivät ole kaksineuvoisia, vaan lisääntymispuuhaan tarvitaan tyttökotilo ja poikakotilo. Toisin kuin omenakotilo, tiikerikotilo on erinomainen esimerkki etukiduskotiloista ja sillä ei ole hengitysputkea tai alkeelliseksi keuhkoksi kehittynyttä vaippaonteloa. Tiikerikotilot hengittävät sydämen edessä olevilla kiduksillaan ja eivät siis käy hengittelemässä pinnalla.

Kuten omenakotilot, tiikerikotilotkin harrastavat vedestä pois kiipeilyä, joten kansilasi on hyvä olemassa. Tiikerikotiloilla on omenakotiloita paljon pienempi kansi, eli operculum ja sen näkee vain jos kotilo on mennyt kuorensa suojaan ja vetänyt kannen perässään kiinni. Tiikerikotiloita ei kannata kovin kovakouraisesti yrittää irrottaa lasista, sillä niihin voi sattua jos niitä rupeaa repimään irti. Tiikerikotilon tiukan otteen lasista saa löystymään liikuttamalla sitä varovaisesti sivusuuntaan. Mutta yleensä ei onneksi ole edes tarpeen irrotella kotiloita lasista.

Tiikerikotiloilla on omenakotiloita pienemmät tuntosarvet ja vähemmän ulkonevia ruumiinosia, joten niitä voi helpommin pitää kalojen seurassa pelkäämättä että niistä näykitään paloja. Nämä pystyvät myös tarrautumaan lasiin kiinni melkoisen tehokkaasti. Pienemmän kokonsa ansiosta näyttävät myös vähemmän luonnottomilta pienessä altaassa. Jos näet näitä jossain, niin osta.

Tiikerikotilot eivät lisäänny kovin vilkkaasti ja siksi niitä ei kovin usein liikkeistäkään löydy. Ne munivat pieniä, litteitä ja kovia munia joitten kehittyminen vie kauan aikaa, kuoriutuvat toukat ovat aika hankalia kasvattaa. Munamöykkyjen koko on samaa luokkaa vaikkapa kuparimonnisen munien kanssa, mutta nämä ovat siis litteitä, kovia ja täysin valkoisia. Ilmeisesti tiikerikotilon munat tarvitsevat murtovettä kehittyäkseen. Täältä löytyy aikamoisesti kasvatusyrityksistä ja onnistuneestakin sellaisesta: Applesnail.net Forum - Zebra Nerites

Samantyyppisesti kuvioituja kotiloita löytyy jokunen, raitoja löytyy seepraomenakotilosta (Asolene spixi), postitorven mallisesta paratiisikotilosta (Marisa cornuarietis) ja tavallisen omenakotilon joistakin muodoista (Pomacea bridgesii). Tiikerikotilon erottaa niistä kuitenkin helposti, sillä sen kuori on melkein pelkkää viimeistä kierrettä ja ne ensimmäiset kierteet ovat pienet ja törröttävät vain vähän kuoresta ulos.

- alkuun -



Septaria porcellana

Abalone Snail - Septaria porcellana
Heimo: Neritidae - Leväkotilot
Levinneisyys: Indonesia
n. 1,5 - 2,5 cm

Tämän kotilon pitäisi tietojen mukaan olla täysin makeavetinen. Kuori on samanlainen kuin huppukotilolla, eli kuin simpukan puolikas, mutta toisin kuin huppukotilolla, tällä kotilolla on myös operculum, eli kansi. Kovin siistiin altaaseen ei kannata Septaria porcellana -lajin kotiloita ottaa nääntymään nälkään, nimittäin ne lähinnä vain vaeltavat laseja ja muita pintoja pitkin mussuttaen levää ja kaikkea muuta herkkua. Paras olisikin, jos tarjolla olisi jatkuvasti viher- ja piilevää. Levää voi kasvattaa esimerkiksi kivien päälle erillisessä purkissa.

- alkuun -



Theodoxus fluviatilis

Leväkotilo - River Nerite - Theodoxus fluviatilis
Heimo: Neritidae - Leväkotilot
Levinneisyys: Eurooppa, Pohjois-Amerikka
n. 1 cm

Leväkotilo on pieni ja kaunis myös Suomesta löytyvä laji. Vallan mielenkiintoista on se, että täällä kotomaassa leväkotilo elelee murtovedessä meren rannikolla, mutta muualla sitä löytyy sisävesistä.

Leväkotilon kuoren kuviointi vaihtelee aika reippaasti, pohjaväri on vaalea tai oranssinpunertava, osalla on pitsimäisiä mustia raitoja, osalla siinä kuvioinnin "päällä" on vaaleita pilkkuja. Jalan alaosa on vaalea, silmät ja tuntosarvien sivut mustat, jalan yläosa on pääosin vaalea, mutta siinä saattaa olla vähän tummempaa kuviointia.

Jos täytyy etsiä eroja muihin leväkotilolajeihin, niin leväkotilot näyttävät olevan melko vikkeliä, liikkuvat paljon nopeammin kuin muut näkemäni leväkotilolajit. Muuten käyttäytyminen on samanlaista, rapsuttelee levää pinnoilta ja on melko kiltti.

- alkuun -



Vittina usnea

"Oliivileväkotilo" - Olive Nerite - Vittina usnea (Röding 1798) (Neritina reclivata, Say, 1822)
Heimo: Neritidae - Leväkotilot
Levinneisyys: Florida, Karibianmeri, Meksikonlahti
2 - 2,5 cm

Oliivinvihreä otus hennoin mustin pitsimäisin kuvioin. Elää luonnossa makea- ja murtovetisillä alueilla, saattaa löytyä joskus myös korkeammasta suolapitoisuudesta, mutta ei ole oikea merivetinen kotilo. Tämän "oliivileväkotilon" (ei ole virallista suomenkielistä nimeä, kutsun oliivileväkotiloksi kunnes jokin korkeampi taho rupeaa nimeämään näitä virallisesti) pitäisi lisääntyä myös makeassa vedessä. On epäselvää, onko tällä lajilla toukkavaihe vai ei, täällä esimerkiksi lisää tietoa.

- alkuun -



[ Vesikeuhkokotilot - Basommatophora ]

Acroloxus lacustris

Huppukotilo - Freshwater Limpet - Acroloxus lacustris
Heimo: Acroloxidae - Huppukotilot
Levinneisyys: Eurooppa, Pohjois-Amerikka
0,3 - 0,5 mm

Omenakotilot ovat isoimmiksi kasvavia kotiloita akvaarioissamme (ja makeassa vedessä yleensäkin), huppukotilot taas ovat pienimpiä. Akvaarioissa huppukotiloita ei edes välttämättä tunnista kotiloiksi. Ne ovat niitä pienenpieniä, melkein läpinäkyviä matalia kartioita laseissa, suodattimen pinnalla ja kasveilla. Kokoa niille ei mitenkään valtavasti tosiaan siunaannu, omissa altaissani en ole koskaan nähnyt kolmea milliä isompia huppukotiloita. Ne eivät näytä liikkuvan tai olevan edes elossa, ellei katsele niitä tarpeeksi kauan. Mutta kuitenkin ne ovat kotiloita, miniatyyriversioita vain ja ilman kierteitä. Melkein kuin simpukoita ilman toista kuorenpuolikasta.

Huppukotilo on sopeutunut virtaavaan veteen, muotonsa ansiosta se pysyy paikallaan hyvinkin kovassa virtauksessa. Nämä ovat myös keuhkokotiloita, mutta huppukotiloille on kehittynyt myös toinen hengitystapa: sen vaipan reunat ulottuvat vähän kuoren ulkopuolelle ja toimivat eräänlaisena valekiduksena, jonka kautta ne pystyvät ottamaan happea vedestä.

Suomesta löytyy huppukotilon lisäksi samannäköinen, mutta vähän rotevampi ja vähän tummempi ancyluskotilo (Ancylus fluviatilis). Ancyluskotilo on jo hyvin vanha otus, nykyään jo hitusen harvinainen, mutta 8000 vuotta sitten kun Itämeri oli vielä iso järvi, oli se yleinen ja tuo järvivaihe, Ancylus-kausi, sai siltä nimensäkin.

Mutta takaisin huppukotiloon. Se ei aiheuta muuta kuin esteettistä haittaa akvaariossa, jos se keksii lisääntyä valtavasti. Huppukotilo on liian pieni tehdäkseen mitään tuhoa, mutta myös liian pieni ollakseen kovin hyödyllinen altaassa. Mutta on se ainakin mielenkiintoinen. Ja jos sinulla on altaassasi yksi, on siellä ihan varmasti muutama muukin. Huppukotilot ovat kaksineuvoisia kuten suurin osa kotomaisista vesikotiloistamme.

- alkuun -



Gyraulus sp.

Kehäkotilolaji - Ramshorn Snail - Gyraulus sp.
Heimo: Planorbidae - Kiekkokotilot
Levinneisyys: Eurooppa, Afrikka, Australia, Aasia
0,2 - 0,5 cm

Yleisin kehäkotiloista Suomessa on valkokehäkotilo (Gyraulus albus), mutta tunnistaminen on mahdotonta perusakvaristille. Kehäkotilot nimittäin erotetaan parhaiten toisistaan niitten sisäelinten erojen mukaan. Mutta todennäköisesti akvaarioittemme pienet, noin puolisenttiset "postitorvikotilot" kuuluvat Gyraulus-sukuun. Kehäkotiloita löytyy sekä makeasta että murtovedestä. Muitakin kiekkokotiloitten, Planorbidae, sukuun kuuluvia kotiloita voi löytyä altaistamme.

Kotilo on pieni, melko lailla läpinäkyvä, punertava, ruumis on pieni, mutta tuntosarvet ovat pitkät ja ohuet. Kehäkotilot ovat kaksineuvoisia ja lisääntyvät siis samaan tapaan kuin muunnoslimakotilo. Niitten mätimunamöykyt ovat vain millin-parin kokoisia ja niitä on melkein mahdoton huomata altaassa.

Kehäkotilot ovat pieniä, mutta saattavat käydä hentojen kasvien kimppuun, vaikka tarjolla olisi muutakin ruokaa. Yleensä ne käyttäytyvät kuitenkin kiltisti, mutta niitä kantaa kannattaa vahtia. Jos pitää niitä söpöinä, niin kyllä niitä voi antaa olla altaassa muutama. Jos ei pidä niitten ulkomuodosta, niin siitä vain kalanruoaksi tai roskikseen. Syövät kyllä levää ja pieninä pystyvät syömään sitä myös hennoimpien ja pienimpien kasvien lehdiltä.

Jos sinun "postitorvikotilosi" on tumma ja kooltaan noin sentin tai yli, niin silloin se voi olla vaikkapa jokin Planorbis-laji tai vaikkapa kotoinen isokiekkokotilo (Planorbarius corneus). Yli kolmesenttiset, raitaiset postitorvikotilot ovat todennäköisesti Marisa-suvun omenakotiloita, eli paratiisikotiloita, joista toisaalla tällä sivulla enemmän. Pieniä litteitä kiekkomaisia kotiloita voit kutsua ihan rauhassa joko kehäkotiloiksi, kiekkokotiloiksi tai postitorvikotiloiksi. Niitä tuskin saat tunnistettua lajilleen.

- alkuun -



Lymnaea peregra

Muunnoslimakotilo - Common Pond Snail - Lymnaea peregra
Heimo: Lymnaeidae - Limakotilot
Levinneisyys: Pohjoinen pallonpuolisko
0,5 - 2,5 cm

Muunnoslimakotilo, jota kutsutaan välillä nimellä suipposarvikotilo (tai lampikotilo), löytyy sekä makeasta että ("laimeasta") murtovedestä. Eli siitä vain kokeilemaan murtovesialtaaseenkin. Akvaarioittemme muunnoslimakotiloitten kuoren väri vaihtelee tummanruskeasta vaaleanruskeaan kullanhohtoisin läikin. Luonnossakin muunnoslimakotilo muuntelee reilusti, kotilon kuoren muotokin riippuu vesistöstä, jossa ne asustelevat ja alalajeja löytyy runsaasti.

Yleensä nämä altaittemme ötökät ovat kuoren pääpuolelta ruskehtavia kultaisin/vaalein pilkuin, jotka lisääntyvät kuoren takaosaan mennessä ja viimeiset kierteet saattavat olla täysin kultaisia. Vasemmalla sivulla kuorta kulkee tumma poikkiviiva (tai toinenkin). Kotilon ruumis on vaalea tummin ja valkoisin pienin pistein. Tuntosarvet ovat litteät ja kolmiomaiset ja silmät sijaitsevat niitten tyvessä, ei päässä.

Limakotilot kuuluvat vesikeuhkokotiloihin, eli niillä ei ole kiduksia. Limakotiloitten täytyy nousta pintaan hengittämään säännöllisin väliajoin - sitä useammin, mitä lämpimämpää vesi on. Keuhkoina ne käyttävät vaippaontelostaan muodostunutta pussia, eli ne ottavat ilmaa vaippaonteloonsa ja sieltä ilman happi imeytyy kotilon verenkiertoon. Myös ihonsa kautta vedestä ne saavat jonkin verran happea ja osa vaipasta näyttää olevan taittuneena kuoren reunojen tarjoten lisää kaasunvaihtopinta-alaa. Suomen luonnossa limakotilot viettävät talvet horroksessa, ne kaivautuvat pohjamutaan odottamaan kevättä ja alle kahdeksassa asteessa niitten ei tarvitse käydä hengittämässä pinnalla, vaan niitten aineenvaihdunta on niin hidasta, että riittävä kaasujenvaihto tapahtuu ihon kautta.

Muunnoslimakotilot ovat kaksineuvoisia ja yleensä parittelevat toisen kotilon kanssa, joskus jopa kolmistaan. Joskus niitten suojamekanismit näyttävät pettävän ja myös kotilo yksistään pystyy hedelmöittämään itsensä (omassa altaassani noin näytti käyvän siellä puolisen vuotta ainoana lajinsa edustajana olleelle muunnoslimakotilolle), tuon pitäisi kuitenkin olla hyvin harvinaista. Muunnoslimakotilon mätimunat ovat melkein läpinäkyviä kirkkaan limamöykyn sisällä.

- alkuun -



Physa fontinalis

Touhukotilo - Bladder Snail - Physa fontinalis
Heimo: Physidae - Touhukotilot
Levinneisyys: Pitkin poikin maailmaa
n. 1 cm

Touhukotilo on se toinen "suipposarvikotilo". Sen erottaa suhteellisen helposti muunnoslimakotilosta jos vain osaa katsoa. Se jää melkein puolet pienemmäksi ja on usein koristeellisemman värinen. Kuoressa on paljon selkeämpiä pilkkuja, sen jalka on mustanharmaa ja ulottuu usein terävänä pitkälle kuoren taakse. Kuori on vasenkierteinen kun muunnoslimakotilon on oikeakierteinen, sen suuaukko on myös isompi. Tuntosarvet ovat ohuet ja pitkät, aivan erilaiset kuin muunnoslimakotilon kaninkorvat. Kuori on paljon pyöreämpi ja ensimmäiset kierteet pienemmät. Se liikkuu muunnoslimakotiloa reippaasti vikkelämmin, melkein juoksuvauhtia verrattuna toisiin kotiloihin.

Touhukotilo kuuluu myös vesikeuhkokotiloihin ja on kaksineuvoinen, munaryppäät ovat samanoloiset kuin muunnoslimakotilolla. Luonnossa elää sekä makeassa että murtovedessä muunnoslimakotilon tavoin, niitä löytyy lähes mistä vain missä on levää syötäväksi. Vähähappisessa vedessä se työntää vekkulin, liuskaisen vaippansa kuoren ulkopuolelle. Sen vaipan avulla se saa paremmin vereensä happea.

Touhukotilot ovat muunnoslimakotilon kanssa erinomaista pallokalanruokaa. Ne lisääntyvät nopeasti ja ovat riittävän pehmytkuorisia. Kauniitakin ovat, joten eivät ne nyt akvaariossakaan niin kauheita ole. Hirmuisesti väliä ei ole siitä että onko altaasi suipposarvikotilo touhukotilo vai muunnoslimakotilo, mutta onhan näitä mukava yrittää tunnistaa.

- alkuun -



Planorbarius corneus

Isokiekkokotilo - Great Ramshorn Snail - Planorbarius corneus
Heimo: Planorbidae - Kiekkokotilot
Levinneisyys: Pohjoinen pallonpuolisko
n. 3 cm

Isokiekkokotiloakin sanotaan postitorvikotiloksi, mutta se on reippaasti isompi kuin meikäläisillä yleisemmät "postitorvikotilot", eli kehäkotilot. Marisa cornuarietis on myös postitorvikotilon mallinen, mutta kasvaa monta senttiä isokiekkokotiloa isommaksi ja tuolla littanalla omenakotilolla on niille ominainen hengitysputki ja ruumis on yleensä vaalea tummin läikin. Isokiekkokotilon ruumis on punertava, väri johtuu hemoglobiinista sen veressä. Isokiekkokotilon kiekkomaisen kuoren sivuilla keskiosa on selvästi syvemmällä kuin reunat ja kierteitä on 3-4.

Kun sain isokiekkokotiloni postitse, niin kylmästä ulkoilmasta tultuaan osa kotiloistani päätti tehdä itselleen limasta "tupen" niitten kuoren suuaukon suojaksi ja yrittivät kaivautua hiekkaan ja mennä "talviunille". Tuota kiintoisaa käytöstä en myöhemmin ole nähnyt. Isokiekkokotilot ovat tarpeeksi suuria pystyäkseen tekemään ihan näkyvää tuloa kasveissa, mutta yllättävän harvoin ne rupeavat kasveja syömään jos niillä on muuta ruokaa.

Isokiekkokotilo munii munansa tiukasti alustassa kiinni oleviksi littanoiksi, kiekonmallisiksi noin sentin kokoisiksi läpinäkyviksi laatoiksi, joissa on muutama kymmenen munaa.

- alkuun -



Planorbella sp.

Kiekkokotilolaji - Ramshorn Snail - Planorbella sp.
Heimo: Planorbidae - Kiekkokotilot
n. 1,5 - 2 cm

Tämä isokiekkokotiloa pienempi kiekkokotilolaji on melkomoisen kiintoisa, värimuotoja kun löytyy aika reippaasti. Tällä hetkellä väreistä on tarjolla ainakin ruskea, oliivi, sininen, punainen ja vaaleanpunainen/valkokuorinen. Jää vähän isokiekkokotiloa pienemmäksi, mutta käyttäytyy muuten melko samalla tavoin. Munii läpinäkyviä kiekonmallisia litteitä ja vaikeasti huomattavia munaryhmiä, jotka ovat tiukasti kiinni alustassaan (lasissa, kasvien lehdillä tai muilla sileillä pinnoilla) ja kooltaan noin 0,5 - 1 cm, munia yhdessä muna ryhmässä on noin 15-30, riippuen munijan kunnosta ja koosta. Kuoriutuvat poikaset ovat äärettömän pieniä, noin 0,5 mm ja niitä on melko mahdoton erottaa akvaariosta.

- alkuun -



[Muut kotilot ja simpukat ]

Anodonta sp.

Järvisimpukkalaji - Anodonta sp.
Heimo: Unionidae - Suursimpukat
n. 4 - 6 cm

Ostin nämä simpukat nimellä Anodonta sp., joten tarkasta nimestä ei ole tietoa. Totta puhuen en tunne simpukkoja tarpeeksi hyvin pystyäkseni sanomaan, että onko suku oikein. Nämä elivät minulla kauiten (puolitoista vuotta) omistamistani simpukoista, ne ilmeisesti tulevat jostain lämpimähköltä alueelta, joten pärjäävät hyvin myös akvaariossa, toisin kuin jotkin viileästä tykkäävät lajit. Elelevät pystyasennossa pohjahiekkaan kaivautuneina ja vedestä kaikkea herkullista siivilöiden. Niitä voi ruokkia nestemäisillä poikasruoilla, jauhetulla spirulinalla tai jauhemaisilla poikas- tai kalanruoilla.

Lisääntyminen on vähän ongelmallista. Nimittäin toukkavaihe loisii kalojen iholla ja evissä, emosimpukan vapaaksi pullauttamat toukat tarttuvat lähistöllä olevan kalan pintaan ja kala muodostaa toukan ympärille rakkulan, jonka suojissa toukka sitten kasvaa muutaman kuukauden. Ilmeisesti niistä ei ole mitään merkittävää haittaa kalalle, mutta eipä tuollainen kasvatustapa oikein akvaariossa onnistuisi.

- alkuun -



Mini Mystery Snail

"Mini Mystery Snail"
0,5 cm

Tässäpä onkin kaunis mysteeri. Lajia, sukua tai heimoa ei ole tiedossa, eikä edes olla yhtä mieltä siitä, että miten tämä lisääntyy, synnyttääkö eläviä poikasia vai muniiko. Ikävä kyllä omat pikkuiseni kuolivat jo ja jälkikasvua ei ole, joten en pääse testaamaan ja tutkimaan enempää.

- alkuun -



Melanoides tuberculata

Kierteissarvikotilo - Malaysian Trumpet Snail - Melanoides tuberculata
Heimo: Thiaridae - Swamp Ceriths
Levinneisyys: Aasia, Afrikka, (Amerikka)
2 - 3 cm

Melanoides tuberculata on se hyödyllinen kotilo joka asustaa altaissamme, ja on ilmeisesti hyvinkin varioiva väritykseltään, joten mahdollisesti kaikki eriväriset kierteissarvikotilot ovat M. tuberculata -lajisia, jos eivät ole, niin se ei haittaa, koska käyttäytyvät kuitenkin samalla tavalla. Altaassani on sinertäviä kultaisin pilkuin, tummanruskeita, vaaleampia ja sitten läikikkäitä, joka on se "yleisin" värimuoto. Kierteissarvikotilon asuinseudut ovat Afrikka ja Aasia, mutta se on levinnyt myös Amerikkaan. Tässä hiukan suppea-alaisesti Thiaridae-heimon levinneisyyksiä.

Kierteissarvikotilot ovat pitkän kartion muotoisia, niillä on sydämenmuotoiset päät ja suojana eräänlainen kansi, jonka voivat vetää kiinni vaaran uhatessa. Kierteissarvikotilot lisääntyvät sekä suvullisesti että partenogeneesin kautta (engl. parthenogenesis, eli jälkikasvua voi tulla myös hedelmöittämättömistä munasoluista, neitseellistä sikiämistä siis). Nämä siis eivät kude, vaan ovat synnyttäviä vähän samaan tyyliin kuin merihevoset, paitsi että kierteissarvikotiloilla niitä pentuja sisuksissaan hoivaavat naaraat. Kierteissarvikotiloilla on jossain pään alueella "poikastasku", jossa poikaset kehittyvät ja lähtevät sitten maailmalle. Tarkempia tietoja täältä.

Kierteissarvikotilot ovat hämäräaktiivisia oleillen päivät pohjahiekassa (luonnossa mudassa/hiekassa tai kivien raoissa) tai toisinaan hiekan pinnalla (silloin kannattaa tarkistaa pohjan kunto). Valojen sammuttua kierteissarvikotilot nousevat pohjasta ylös pinnalla käymään ja syömään pohjalle tippunutta ruokaa, huonokuntoisia kasveja/mädäntyneitä kasvinosia ja levää/pikkueliöitä laseista ja muilta pinnoilta, eli kaikkea mikä menee suusta alas, mutta terveisiin kasveihin ne eivät yleensä koske, vaikka niitä olisi valtavasti.

Jos tarjolla on paljon levää, mädäntyviä kasvinosia ja pohjatabletteja/pohjalle tippunutta ruokaa, niin kierteissarvet syövät niitä mieluiten takaperoisessa järjestyksessä, eli ensin ne kalanruoat ja sitten huonokuntoiset kasvinosat ja sitten levät. Tietenkin ne liikkuessaan mussuttavat kaikkea vastaantulevaa, mutta minulla suuntaavat ainakin suoraan katkarapupelleteille, jos niitä altaaseen tiputan. Ikävä kyllä myös mätimunat kelpaavat, nämä ötökät osaavat kyllä arvostaa kaviaaria. Kierteissarvet ovat siis kasvistin ystäviä, koska eivät normaalisti syö terveitä kasveja. Ja akvaristeille, joilla on puhallushiekkaa pohjana, kierteissarvikotilokanta on todellakin hyvä asia. Ne oleilevat siellä pohjassa ja möyhivät sitä. Koska kierteissarvikotilot kestävät myös vähähappisia olosuhteita, voivat ne käydä melko syvälläkin hiekassa, jos muskelit niillä siihen riittävät.

Kierteissarvikotilot eivät ole hyvää kalanruokaa, aikuisten kotiloitten kuori on aivan liian kova että peruskotilonsyöjä jaksaisi ainakaan kaikkia kotiloita mussuttaa, isommilta pallokaloilta saattaa jopa lohjeta hammas, jos yrittävät niitä mutustaa. Sitten niillä on vielä kansi, jonka saa vedettyä kiinni tiukkaan ja kotilo pärjää pitkiäkin aikoja noin sulkeutuneena. Kuorien kovuus on huono juttu tekniikan kannalta. Olen törmännyt maailmalla surffatessani tuohon huomioon muutamaan otteeseen, joillakuilla on jopa mennyt suodatin rikki kun kotilot ovat päässeet roottorikammioon. Eli jos altaassasi on tehokas suodatus, niin tarkista imuritilät tarpeeksi usein.

Kierteissarvikotilot menevät melko lailla monenlaisessa akvaariossa, jopa murtovedessä todennäköisesti viihtyvät. Tutkimusten mukaan kun sietävät suolaa melko hyvin. Kovan veden altaassa ovat hyviä, kotilonsyöjien kanssa pysyvät hengissä (mutta silloin niistä on eniten hyötyä siinä pohjan kuohkeuttamisessa, eiväthän ne pääse laseille ja kasveille mussuttamaan levää, kun ne nypittäisiin heti alas), kasvialtaassa ovat suorastaan toivottuja. Mätimunien kanssa, merivedessä tai altaan pH:n ollessa reippaasti alle 7 (vaikka silloinkin ne kyllä pysyvät jokseenkin hengissä, ovat yleisimmistä akvaariokotiloistamme kestävimpiä happaman veden suhteen) niistä/niille voi tulla ongelmia. Mutta muuten, jos näet altaassasi jätskitötterönmallisen sydänsuisen kotilon, niin anna olla siellä tai anna jollekulle niitä tarvitsevalle. Ovatpa menneet HASin keväthuutokaupassakin menneinä vuosina kaupaksi aikamoisilla summilla.

- alkuun -



Pachymelania byronensis

Pachymelania byronensis
Heimo: Thiaridae - Swamp Ceriths
Levinneisyys: Länsi-Afrikka
n. 5 cm

Pachymelania byronensis näyttää kierteissarvikotilon hormoniheikkiversiolta komeine piikkeineen ja massiivisen olemuksensa kera. Makea- ja murtovetisenä lajina tämäkin olisi varmaan onnellisempi murtovedessä eläessään, on kuulemma aktiivisempi silloin. Mutta näyttää elelevän makeassakin vedessä ihan hyvin. Aion siirtää nämä Neritina- ja Clithon-lajien kanssa murtoveteen heti kun minulla on tilaa murtovetiselle altaalle. Kasvilleen sisustetussa kasvialtaassa ei kannata sitten tätä lajia pitää, pohjahiekassa kulkiessaan myllää tehokkaasti myös kasvit tieltään pois.

- alkuun -



maybe a Tarebia sp.

Tarebia sp.?


- back to top -



Viviparus viviparus

Suokotilolaji - River Snail - Viviparus viviparus
Heimo: Viviparidae - Suokotilot
Levinneisyys: Eurooppa, Pohjois-Amerikka
n. 3 - 4 cm

Tästä kotilolajista minulla ei ole paljon kokemusta, veikkaisin niitten viihtyvän viileähkössä vedessä ja ehkäpä siksi minulle tulleet kotilot heittivät henkensä pari kuukautta saapumisensa jälkeen (altaassa oli lämpöä noin 26 astetta). Toki ne matkasivat pitkän matkan Saksasta tänne.

- alkuun -